Tässäpä sitä tulee nyt sitten taas tuutin täydeltä. Uuden sivuston pyrin saamaan pystyyn ensi kuun alkuun mennessä (tuskin onnistun). Toivottavasti kuitenkin seuraava kirjoitus olisi jo siellä.
Viikko kolme
Rankkaa ei ole ollut. Ja on. Torstai oli ehkä rankempi kuin mikään päivä Lauttasaaressa. Ehkä. Ainakin olin ihan poikki päivän jälkeen. Antanut kaikkeni. En ollut fyysisesti ihan uupunut, mutta kaiken olin silti antanut.
Työ on ihan mukavaa edelleen. Tunnen kyllä kehittyneenikin siinä ja tunnistan omia voimavarojani, vahvuuksia ja heikkouksiani. En ole voinut muuta kuin nyökytellä viikottaisissa palautteenannoissa. Voin sanoa rehellisesti tuntevani vanhustenhuoltoa nyt valovuoden enemmän kuin ennen harjoittelua, mutta silti on paljon vielä opittavaa.
Oma-aloitteisuus. Blaargh. Ainoa asia missä on vielä paljon parannettavaa. Tuntuu, että se olisi erilaista kuin nuorten kanssa toimiessa, mutta oikeasti se on ihan sitä samaa. Pitäisi tehdä heidän kanssaan jotain. Jutteleminen ei riitä. Se on vaikeaa, en toimi hyvin ison ryhmän kanssa. Pienen ryhmän kanssa onnistun hyvin, kun tuntuu, että olen vielä tilanteen kontrollissa. Ehkä yksi ongelma tässä asiassa on se, etten tiedä kaikkea sitä, mitä voin heidän kanssaan tehdä, mitä olisi hyvä tehdä.
Rankkaa on se, että pitäisi taas ensi viikolla piiskata itsestään vielä piirun verran enemmän ulos. Vaikka taaskaan ei ole saanut viikonloppuna levättyä kunnolla, kun sitä pitää muka päästä koko ajan juoksentelemaan jonnekin. Eikä vain sen takia, että muut ehdottavat, mutta kun olen itse järjestämässä kaikkea! Aika loppuu kesken! Me kuollaan kohta! Tehdään äkkiä jotain! Haluan vielä viettää vapaa-aikaa! Kyllä mä jaksan töissä!
Vaikealta tuntuu harjoitteluajan tehtävät (joista tämä blogikirjoitus on osa). En ole oikein päässyt yhteen edes kunnolla sisälle, en oikein tiedä mitä pitää tehdä. Ehkä kysyn joltain muulta asiaa.
Yritän ehkä olla nukkumassa kello yksi, jotta jaksan huomenna.