Harjoittelun aikana mietin monesti, pitäisikö minun kirjoittaa harjoittelupäiväkirjaani jotain. Tulin kuitenkin aina siihen johtopäätökseen, että on turha kirjoittaa, jos ei ole mitään erityistä sanottavaa. Omasta mielestäni on turhaa raportoida siitä, mitä on tapahtunut jonkin seurakunnan normaalissa nuorten toiminnassa. Siitä on jo muutenkin pitkät selostukset muissa harjoittelutehtävissä.

Enkö sitten ajatellut mitään syvällisempää ensimmäisten päiväkirjamerkintöjen jälkeen? Ajattelin, mutta en omaan ammatillisuuteeni tai harjoitteluun liittyen. En tehnyt myöskään mitään erityisiä johtopäätöksiä. En saanut tästä harjoittelusta niin paljon uusia näkökulmia, oivalluksia tai tunteita kuin edellisestä harjoittelustani. En jättänyt kirjoittamatta siksi, että olisin halunnut kulkea siitä mistä portti on levein (vaikka onhan minulla suhteellisen leveä lantio) vaan sen takia, ettei ollut sanottavaa.

Mitä sitten? Olenko huono opiskelija, kun en tunne oppineeni monen viikon harjoittelussa mitään? Onko väärin, ettei sisimmässään tunne tarvettta kirjoittaa pelkkää puppua sen takia, että se kuuluu harjoitteluun? Olisiko parempi, että palauttaisin kymmenien sivujen raportin siitä milloin olen kaivanut nenää, käynyt miestenhuoneessa, pelannut nuorten kanssa lautapelejä tai juonut kahvia? Onko tämä todella harjoittelupäiväkirjan tarkoitus ja miten se palvelee minua saavuttamaan paremman ammatillisuuden?

Jos harjoittelusta tulisi tehdä jonkinlainen yhteenveto, on se erittäin helppoa. Lainaan harjoittelunohjaajani lausumaa suurta totuutta ainoassa harjoittelunohjauspalaverissamme, jonka pituutta voitaisiin yhtä helposti mitata sekunneissa kuin minuuteissakin: “Kaikki on mennyt hyvin. Ei ole mitään erityistä sanottavaa.”

Itse olen täysin sitä mieltä, että mikäli lisäisin tähän harjoittelupäiväkirjaan yhtäkään merkintää enemmän, ei se olisi minun harjoittelupäiväkirjani. Se ei kuvaisi sitä, mitä olen itse käynyt läpi harjoittelun aikana. Se ei tuntuisi oikealta. Se olisi tekopyhää. Se ei olisi minun harjoittelupäiväkirjani.

Pidän edelleen ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemisesta. Ihmisten asiat ja tunteet ovat tärkeitä. Olen oma itseni ihmisten kanssa. Nuorisotyönohjaaja on vuorovaikuttaja, ei filosofi.

Olitpa sitten kuinka hyvä oppija tai opiskelija tahansa, et voi tiedostaa kaikkea oppimaasi. Et ainakaan asioista, jotka liittyvät kahden tai useamman ihmisen vuorovaikutukseen. Tämä oli minun harjoittelupäiväkirjani.