Pasi Lallinaho

Alakyldyyriä?

Olenpa tässä selaillut viime päivinä erilaisten ihmisten blogeja. Kaikenlaista mielenkiintoista (ja outoakin) on tullut eteeni. Selailun apuna olen käyttänyt Blogspotin (Bloggerin) Next Blog -nappulaa. Luonnollisista syistä johtuen suurin osa näistä ihmisistä eivät kirjoita suomeksi, Suomesta tai Suomesta käsin. Myöskään Blogspotin ei voida sanoa kattavan koko blogien kirjoa tällä hetkellä, mutta selkeitä kokonaisuuksia esiintyi.

Yllättävän paljon eteen on tullut blogeja, joissa tuoreet isä ja äiti postailevat kuvia lapsestaan. Ihan kivahan se on, periaatteessa. Epäilen kuitenkin sitä, kuinka hyödyllistä, viisasta ja mielekästä (lapselle) on julkaista tällaiset blogit julkisena (emmehän elä Platonin Valtiossa, jossa lapset ovat yhteiskunnan omaisuutta). Blogista on varmasti paljon iloa perheelle itselleen ja lähipiirille. Mutta minkälainen on sellaisen lapsen tulevaisuus, jonka koko lapsuus, leikit, sairaudet, ongelmat, perheen ongelmat ja niin edelleen, raportoitu internetissä? En minä ainakaan haluaisi sitä, vaikka tykkäänkin blogia henkilökohtaisesta elämästäni kirjoittaa.

Perheteeman lisäksi iso kokonaisuus on erilaiset taiteet. Käsitöitä (tosin ei samassa suhteessa kuin suomalaisia kudontablogeja!), piirroksia, kirjojen suunnitelmia, valokuvailua… Tämän kokonaisuuden ominaispiirre on se, että useasti merkinnät sisältävät paljon kuvia tai vain kuvia. Tietynlaista photobloggausta siis. Tämä on ihan mielenkiintoinen suuntaus ja uskon sen ja jopa videobloggauksen yleistyvän jatkossa vielä enemmän. Miksi tyytyä tekstiin, kun voit selittää saman asian parilla kuvalla?

Kolmantena teemana ja kokonaisuutena haluan mainita ruokablogit. Käsittääkseni tällainen kulttuuri (en siis laske ainoastaan ravintola-arviointeja osaksi tätä) ei ole levinnyt Suomessa vielä kovin laajalle, mutta monella ulkomaalaisella (ilmeisesti etenkin Yhdysvalloissa asuvilla) tuntuu olevan tapana kuvata ravintolassa syömänsä annokset tai kotona tekemänsä pöperöt ja kertoa niistä jotain. Ehkäpä kunnianhimoisin projekti on 2000ate, jonka kirjoittajalla on tavoitteena kuvata jokainen (!) ruoka, jonka hän syö koko vuoden aikana. Siinä on oltava järjetön homma. Rispekt.

Näiden sekalaisten blogien lisäksi olen lukenut jonkin verran suomalaisia blogeja ja osittain päättänyt taas yrittää ryhdistäytyä omassa blogittamisessani, että aiheina olisi muutakin kuin se, kuinka puutunut takapuoleni oli koulupäivän jälkeen. Ainakin Samin blogi (allekirjoittaneen suunnittelema ja toteuttama sivusto) tulee olemaan lukulistalla, tänään luin myös ison kasan EKK -projektin kautta tutuksi tulleen toimittaja-Sirkun vanhoja merkintöjä.

Myös niin sanottujen “ammattiblogien” lukeminenkin on viime aikoina jäänyt vähemmälle. Osittain voin perustella tätä sillä, että Amarokin kanssa työskentely täyttää ison osan tarpeestani lukea ja kirjoittaa englantia (ja jokseenkin yrittää myös kehittyä englannin kielen tuottajana) sekä toisaalta myös “ammatillisuudesta”. Yksi ongelma on myös se, että olen turhankin valikoiva sen suhteen, mitä blogeja voin lukea. Cederholm, Kottke ja Zeldman ovat sellaisia, joiden blogeja luen mielelläni, koska he ovat tarpeeksi korkealla jonkinlaisella kuvitteellisella asteikolla. Epäröin lukea minulle ennalta tuntemattomien ihmisten blogeja. Asiasta hieman poiketen olen toisaalta huomannut, että ei kannata ostaa sellaista (CSS-/webdesign-/IT-)kirjaa, jonka tekijää ei tunne saati jonka nimeä ei entuudestaan ole kuullut. Jos kirja olisikin asiallinen, et luultavasti pidä kirjoittajan tyylistä. (Katkeruutta epäonnistuneista kirjahankinnoista.)

Lupaan nyt virallisesti ja julkisesti, että yritän lukea A List Apartin jokaisen uuden artikkelin vähintään helmikuun loppuun asti.

Erilaisista lukemisista puheenollen myös paperimedialla oleva kirjallisuus on jäänyt vähemmälle, oikeastaan kuihtunut, viime aikoina. Koulun puolesta maanantaiksi pitäisi lukea tenttikirja, mutta sen lisäksi hyllyssä on ainakin neljä teosta, joiden kahlaaminen on kesken!

Lupaan nyt virallisesti ja julkisesti myös, että maaliskuun loppuun mennessä luen loppuun Platonin Valtion (Luoja auttakoon minua lupauksieni ja niiden toteuttamisen kanssa, etenkin tämän!) sekä Ranskan ympäriajon historiasta kertovan kirjan Le Tour.

Musiikkivuosi 2007

Näin vuodenvaihteessa (jälkipuolella tällä kertaa) on aika taas julistaa omasta mielestäni parhaat levyt sun muut. Levyhyllystäni löytyy yhteensä 22 vuonna 2007 julkaistua albumia, 4 singleä/ep:tä, kaksi kokoelmaa sekä Magyar Possen internetsivuilta ladattuja Räkänauhoja.

  1. Scandinavian Music Group: Missä Olet Laila?
  2. Pooma: Persuader
  3. múm: Go Go Smear The Poison Ivy

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Pooma: Persuader múm: Go Go Smear The Poison Ivy

Kolmen kopla, edellisen vuoden tapaan. Kakkonen ja kolmonen ovat todellisuudessa varmaan aika lähellä toisiaan jälleen ottaen huomioon että hankin Pooman levyn vasta tammikuussa 2008 ja siten olen vasta tutustumassa levyyn. Tänä vuonna Suomessa on tainnut olla pop erilaiset eläinten nokat (!).

Scandinavian Music Groupin uusi levy Missä Olet Laila? oli tietysti pakko-ostos ja itsestäänselvyys. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla huomasin, että levy on täynnä kauniita balladeja, lukuunottamatta kappaletta Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana, joka on raivostuttavaakin raivostuttavampi. Ainakin tällä levyllä. Monesta paikkaa ylistävääkin kritiikkiä saanut “aikuistunut” SMG, Terhin persoonallinen lauluääni ja sen sopiminen kappaleisiin vetoaa myös minuun. Parhaita pätkiä ovat mm. Lopulta olemme kuitenkin yksin sekä Tahdon uudet silmät. Levyn huippukohta löytyy kuitenkin aivan loppupuolelta. Rauhan laulu on ehkä se kappale, jonka takia SMG perustettiin ja jonka takia sen kannatti olla pystyssä näin kauan.

Täytyy tunnustaa, että Pooma ei säväyttänyt pariin ensimmäiseen kuuntelukertaan MySpacessa. Jotain musiikista kuitenkin jäi aina hampaankoloon, ja lopulta päätin ostaa Pooman ensimmäisen pitkäsoiton Persuaderin siskoni syntymäpäivälahjalla minulle (kaitpa toisten antamaa rahaa on helpompi tuhlata?). Helsinkiläisyhtyeen pitkäsoitto on aivan mieletön tunnelmapläjäys. Jotain maagista levyssä on. Kuunneltaessa keskellä kiirettä musiikki ei pääse oikeuksiinsa niin hyvin kuin rauhassa alusta loppuun kovaa tykitettynä (vaikka itse musiikki onkin kaukana järjettömästä mäiskeestä). Levy saa myös erikoismainintani erittäin nerokkaista levynkansista — vokottelijapa hyvinkin! Levy on yllättävän tasaista laatua, mutta kliimaksikohta löytyy kappaleiden Through the Calm ja Persuader köntistä. All Worked Out on hieno lopetuskappale, ja mikäli sen sanoitukset on tarkoitettu liittyvän levyn teemaan ja kansitaiteeseen, niin ei voi sanoa mitään muuta kuin wau. Ne-ro-kas-ta.

mùmin Go Go Smear The Poison Ivyn hankkiminen oli alunperin aika lailla kokoelman täytenä pitämistä ja hieman epäröinkin hankintaa. Aluksi en levystä pitänytkään kovasti, mutta jotenkin se vei mukanaan. múm on siirtynyt ehkä hieman, vain hieman popimpaan ja leikittelevämpään suuntaan. Tykkään myös tästä uudesta tyylistä. Vanha tyyli ei olisi tänä vuonna ehkä jaksanutkaan innostaa. Perunasta tehty levyn (erikoispainoksen) kotelon osa on omituinen, hyvin islantilainen ja múmille ominainen. Etukannen vaihdettavat kuvat on hauska idea. Ja kannet on muutenkin täynnä eyecandya. Itse levyn pehmoinen (!) päällys on ällöttävän ihana ja kosketeltava. Levyn ehdottomasti paras kappale on Guilty Rocks, muita mainittavia ovat esimerkiksi A Little Bit, Sometimes ja Dancing Behind My Eyelids.

Jälleen tänä vuonna annan erityismainintoja. Ensimmäinen niistä menee Ville Leinosen Hei! -levylle, joka on erinomainen uudelleensovituslevy ja joka sai muutakin mukavaa aikaiseksi. Interpolin Our Love To Admire on jees, mutta sen muodostuminen legendaksi minun levyhyllyssä saa vielä odottaa. Mika Nuorvan Paratiisin siirtomaat ei pettänyt Nuorva -fania. Kiitokset ja kumarrukset (sekä pyllistykset!) taas päässä soivista melodioista Mikalle. Tykkäsin myös Damn Seagullsin Soul Politicsista (katso arvosteluni), mutta nyt ensi-ihastus on jo laimennut. Toinen ihastus on tulossa, mutta ei kolmen listalle tällä(kään) kertaa.