Sivarin päiväkirja: 3.10.2006
Huomenna sivarin viimeinen päivä. Fiilis on aika jees, tuntuu kivalta päästä eroon pakosta olla jossain.
En oikein tiedä mitä pitäisi sanoa siitä, mikä on nyt pian takanapäin. Pohdiskelusta kutsuntojen ja Lapinjärven kautta palveluspaikalleni Lauttasaaren seurakuntaan oli ehkä pisintä. Itse palvelus meni nopeasti, oli mukavaa ja nyt lopussa tuntuu myös haikealta lähteä pois. Sinänsä olisin halunnut, että jokin torstai olisi ollut viimeinen päiväni. Olisi voinut olla nuorten kanssa illalla ja fiilistellä kunnolla lähtöä. Kun nuorten joukko on kuitenkin se, josta tunnen eniten lähteväni. Nyt kun viime torstaina olin läksiäisissäni, ei fiilistelyä oikein päässyt harrastamaan, kun itse sivarin loppuun oli aikaa vielä melkein viikko.
Viime aikoina on puhuttu myös sivarien aseman parantamisesta siinä määrin, että palvelusaika lyhentyisi 12 kuukauteen. Hyvä, lyhennetään, vaikka se ei omaan palvelukseeni tulekaan enää vaikuttamaan. Tulen jatkossakin seisomaan kaikkien sivareiden tukena tässä loputtomassa(?) taistelussa oman oikeuden ja tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi. Sivarius on kuitenkin ainakin minulle jotain sellaista, mikä säilyy sisälläni loppuelämäni, vaikka palvelusaika kuinka loppuukin. Tai vaikka koko pakollinen asevelvollisuus/siviilipalvelusorganisaatio katoaisi. Se on jotain sellaista, mitä ei minulta voi viedä tai sellaista, minkä itse voisin hylätä. Toivon että muutkin sivarit tuntevat jotakuinkin jotain samanlaista. Luulen että ainakin ne, jotka ovat todellisesta eettisestä tai uskonnollisesta syystä valinneet sivarin, eikä armeijaa. Valitettavasti kun on niitäkin, jotka haluavat vain päästä helpolla.
Tuntuu hyvältä, kun on ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Ihmisiä, joihin tutustuessa ensimmäinen yhteinen tekijä on ollut sivarius. Ihmisiä, jotka ymmärtävät siitä huolimatta etteivät ole itse samaa kokeneet. Ihmisiä, jotka uskovat, että armeija ei ole lopullinen ratkaisu maailmanrauhan saavuttamiseksi.
Kiitos teille.