Harjoittelun aikana mietin monesti, pitäisikö minun kirjoittaa harjoittelupäiväkirjaani jotain. Tulin kuitenkin aina siihen johtopäätökseen, että on turha kirjoittaa, jos ei ole mitään erityistä sanottavaa. Omasta mielestäni on turhaa raportoida siitä, mitä on tapahtunut jonkin seurakunnan normaalissa nuorten toiminnassa. Siitä on jo muutenkin pitkät selostukset muissa harjoittelutehtävissä.

Enkö sitten ajatellut mitään syvällisempää ensimmäisten päiväkirjamerkintöjen jälkeen? Ajattelin, mutta en omaan ammatillisuuteeni tai harjoitteluun liittyen. En tehnyt myöskään mitään erityisiä johtopäätöksiä. En saanut tästä harjoittelusta niin paljon uusia näkökulmia, oivalluksia tai tunteita kuin edellisestä harjoittelustani. En jättänyt kirjoittamatta siksi, että olisin halunnut kulkea siitä mistä portti on levein (vaikka onhan minulla suhteellisen leveä lantio) vaan sen takia, ettei ollut sanottavaa.

Mitä sitten? Olenko huono opiskelija, kun en tunne oppineeni monen viikon harjoittelussa mitään? Onko väärin, ettei sisimmässään tunne tarvettta kirjoittaa pelkkää puppua sen takia, että se kuuluu harjoitteluun? Olisiko parempi, että palauttaisin kymmenien sivujen raportin siitä milloin olen kaivanut nenää, käynyt miestenhuoneessa, pelannut nuorten kanssa lautapelejä tai juonut kahvia? Onko tämä todella harjoittelupäiväkirjan tarkoitus ja miten se palvelee minua saavuttamaan paremman ammatillisuuden?

Jos harjoittelusta tulisi tehdä jonkinlainen yhteenveto, on se erittäin helppoa. Lainaan harjoittelunohjaajani lausumaa suurta totuutta ainoassa harjoittelunohjauspalaverissamme, jonka pituutta voitaisiin yhtä helposti mitata sekunneissa kuin minuuteissakin: “Kaikki on mennyt hyvin. Ei ole mitään erityistä sanottavaa.”

Itse olen täysin sitä mieltä, että mikäli lisäisin tähän harjoittelupäiväkirjaan yhtäkään merkintää enemmän, ei se olisi minun harjoittelupäiväkirjani. Se ei kuvaisi sitä, mitä olen itse käynyt läpi harjoittelun aikana. Se ei tuntuisi oikealta. Se olisi tekopyhää. Se ei olisi minun harjoittelupäiväkirjani.

Pidän edelleen ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemisesta. Ihmisten asiat ja tunteet ovat tärkeitä. Olen oma itseni ihmisten kanssa. Nuorisotyönohjaaja on vuorovaikuttaja, ei filosofi.

Olitpa sitten kuinka hyvä oppija tai opiskelija tahansa, et voi tiedostaa kaikkea oppimaasi. Et ainakaan asioista, jotka liittyvät kahden tai useamman ihmisen vuorovaikutukseen. Tämä oli minun harjoittelupäiväkirjani.

Päiväkirja, päivällä 1.11.

Leirillä Sipulissa. Haluaisin vähän kotiin. Onneksi jo huomenna päsee. Kohta on sauna, se on myös mukavaa, mutta ilta sen jälkeen rasittavampi raskaampi (luultavasti).

Seurakunnissa on hyvin vaihtelevaa porukkaa. Henkilökemioilla toisten nuorten kanssa ei ole niin paljon väliä, jos ei ole työntekijänä. Työntekijä itse saa ja joutuu näkemään ja kuulemaan kaikenlaista. Et välttämättä aina pidä kaikista nuorista (olivat he sitten ns. “omia” nuoria seurakunnasta tai vasta riparilaisia).

Oma aika leirillä on tärkeää, kun on jostain vastuussa. Leirillä on helpompi tarttua Raamattuun.

Harjoittelu on tuntunut vaihtelevan vähän harjoittelulta. Itse asettamani tavoitteet tulevat todennäköisesti täyttymään, mutta mieleen jää silti ajatus: oliko tässä kaikki? Harjoitteluajan tehtäviä en ole vielä edes aloittanut. Se alkaa pikkuhiljaa kaikumaan takaraivossa yhä enemmän.

En tiedä mitä ihmiset ajattelevat minusta. Saatan olla todella kuiva tyyppi tai toisaalta lähes “tungettelevan” oloinen. Tämä ajatus on omassa päässäni siksi, että en itse tunne oloani epäkodikkaaksi. Etenkin leirillä olo on kuin omassakin seurakunnassa. HGC:ssa olo tuntuu sentään hieman erilaiselta kuin Laajarannassa.

Tuntuu taas siltä, että en kysele tarpeeksi. En tiedä onko se täällä niin ongelma kuin aikaisemmassa harjoittelussa, kun tässä aihe ja työ on kuitenkin suurimmilta osin tuttua.

Aiemmin mainitsemani “tungettelukysymys” on ehkäpä isoin kysymys ja pohdinnan aihe tähän mennessä. Kuinka plajon uskallan tuoda omia mielipiteitäni esiin eri työntekijöiden kanssa? Ohjaanani sitä erikseen toivoi, mutta ovatko kaikki todella samaa mieltä? Toistan: Kuinka paljon omia mielipiteitä voi tuoda esille? Kuinka vahvasti missäkin tilanteessa? Pitääkö eri toimintatilanteissa hissutella ja katsoa miten asiat hoidetaan vai voiko omat toimintatavat ja -tapatottumukset tuoda esiin jo ennen toteutusta tai (asianmukaisissa tilanteissa) toteutuksen aikana?

Voiko jostain asiasta olla liian innokas? Mitä jos on odottanut erilaista vastaanottoa, työtapaa, yhteistyötä tai kumppanuutta ja joutuu pettymään pahastikin? Mitä jos oma käytös alkaa nolottaa ja hävettää?

Rakas Taivaan Isä, voisitko aina olla näin lähellä? Voitko auttaa minua löytämään ne kysymykset, sanat ja vastaukset, joilla voisin saada nuoret pyytämään samaa kuin minä nyt? Haluan tehdä vain niin kuin on paras ja olla kaikille yhtähelposti lähestyttävä. AUTATHAN?

Päiväkirja, yöllä 1.-2.11.

Väsyttää vain puoliksi. Huomenna on kuitenkin lähtö kotiin. Haluan kotiin.

En tiedä onko huomenna minun vai isosten hartaus. Valmistaudun puhumaan jostain. Pää on vain ihan tyhjä. Väsyttää sillä tavalla, että en haluaisi valmistautua, koska joku on puolittain lupautunut tekemään jotain, enkä tiedä mitä oikeasti tapahtuu.

(Jos joudun pitämään hartauden,) puhun ehkä viikonlopun teemasta, ryhmänohjauksesta ja kristinuskosta: Raamatusta isosen työvälineenä (, siitä kuinka Raamattua voi oppia tuntemaan) ja siitä, kuinka itse opin tuntemaan Raamattua.

Olen ollut ehkä kirjoitteliaammalla tuulella kuin pitkään aikaan. Rauhallinen ympäristö ehkä auttaa asiaa, mutta se vähän ärsyttää, ettei saatavilla ole vaihtoehtoisia syöttölaitteita kynän ja paperin lisäksi.

Nyt ehkä nukun?

Kommentit ja muistiinpanot 4.11.

Työntekijä joutuu näkemään lähemmältä myös ne nuoret, joiden kanssa ei yhteistyö sujuvan niin hyvin kuin toivoisi. Ammatillisuus on sitä, että pystyy käsittelemään ja kestämään nämä kohtaamiset. Työntekijän täytyy pystyä olemaan sydämellä mukana tilanteessa, jotta nuoresta ei tuntuisi siltä että työntekijä on välinpitämätön, mutta kuitenkin niin “kylmästi”, että kohtaamiset eivät ala syömään ammatillisuuttasi, kärsivällisyyttäsi ja kykyäsi tehdä töitä sisältäpäin. Onneksi työtä tehdään usein tiimissä, joten molempien osapuolien mielestä epämiellyttävät yhteenkohtaamiset voidaan välttää jotakuinkin vähin äänin.

Henkilökohtainen kokemukseni on se, että viikonlopun saati viikon leirin jälkeen on sellainen olo, että on saanut yliannostuksen “Jeesuspuheista”. Tämä on jokseenkin harhaanjohtava tunne, sillä oikeasti yliannostusta ei ole päässyt tapahtumaan. Leirillä on useimmiten niin “turvallista”, että tuntuu luontevalta puhua Jeesuksesta, Jumalasta, armosta, rukouksesta ja niin edelleen. Maailma ympärillä leirin jälkeen ei ole kuitenkaan näin “rajoittunut”. Ensinnäkin arjessa on paljon muitakin asioita huolehdittavana kuin leiriohjelmassa. Toisekseen et ole “ihastunut” ihmisiin niin paljon kuin leirillä. (“Ihastumisella” tarkoitetaan tässä sitä, kuinka kaikista näkee leirillä lähes ainoastaan hyviä puolia ja koko leiri on tavallaan omanlaisensa pilvilinna). Viimeisekseen (mutta ei todellakaan vähäisimpänä) puheet Jeesuksesta normaalissa arjessa saavat useimmiten erilaisen ja (paljon) negatiivisemman vastaanoton kuin leirillä. Ei enää ole oman edun mukaista saarnata Jeesuksesta. Sitähän saattaisi vaikka leimaantua seonneeksi hihhuliksi.

Olen minä kysynytkin asioita. Silti tuntuu siltä, että olen kysynyt liian vähän. Tämä saattaa johtua myös siitä, että en ole tehnyt harjoitteluajan tehtäviä, joihin kuuluu kuitenkin huomattavan paljon haastattelua ja kyselemistä ihmisiltä. Tehtävät painaa jo päälle, ei silti jaksaisi vielä ryhdistäytyä ja tarttua toimeen.

Haluan kovasti tutustua muihin työntekijöihin myös jonkin verran ihmisinä työtoveruuden lisäksi. Pidän näistä ihmisistä ja haluan jutella heidän kanssaan jokseenkin tasavertaisesti. Jännittää ja pelottaa harjoittelun loppuminen, kun joutuu pois välittömästä ja luonnollisesta yhteydestä. Olen yksi valittaja. Aion pitää yhteyttä harjoittelun jälkeen ja piste.

Pari päivää harjoittelua ohi. Toinen vapaapäivä. Enpä ole kovin erikoisia asioita vielä harjoittelussa tehnyt. Tulevana viikkoina tehtävät harjoitteluajan tehtävät mietityttää, pelottaa ja ärsyttää. En aloita vielä tällä viikolla raportin koostamista, sillä tietoa tulee joka tuutista niin paljon, että se kerääntyy melkein itsestään. Sitten vaan jossain vaiheessa raportiksi. Huoh.

Harjoittelu on ollut niin erilaista kuin viime kerralla, että se ei oikeastaan edes tunnu harjoittelulta. Jengi on mukavaa, tilat hienot ja kodikkaat. Työ on sitä aivan samaa kuin mitä olen seurakunnassa yleensäkin säädellyt. Paitsi että ei tarvitse luvata mitään erityistä esimerkiksi nettisivujen, esitteiden tai minkä lie suhteen. Luojan kiitos.

Kirjoitan jotain sitten kun on kirjoitettavaa.