Sillä sinun on valtakunta…

Eksklusiivisesti korteilla pelattava lautapeli Dominion oli minulle uusi tuttavuus vajaa kaksi vuotta sitten. Toissapäivänä törmäsin samaan ilmestykseen uudelleen.

Dominionissa jokainen pelaaja rakentaa omaa valtakuntaansa (pakkaa), jonka rakennuksilla ja asukkailla (toimintakortit) sekä rahalla voidaan laajentaa valtakuntaa tiloilla, pitäjillä ja lääneillä (pistekortit). Omaa pakkaa käydään pelin aikana läpi uudelleen ja uudelleen, uusien toimintojen ja kasvaneiden rahavarojen kanssa. Pelin voittaa se, jolla on pelin lopussa (läänikorttien tai minkä tahansa kolmen pakan loputtua) eniten pistekortteja. Valtakunta -versiossa yhdestäkään pistekortista ei hyödy ennen pelin loppua, päinvastoin. Siksi niiden hankkimisen ajoittaminen juuri oikeaan hetkeen voi olla pelissä ratkaisevaa.

Kaksi vuotta sitten mielipiteeni pelistä oli jokseenkin tyrmäävä. Muun muassa vuoden 2009 Spiel des Jahres, Mensa Select sekä Vuoden aikuistenpeli -palkinnot voittanut peli sai minulta arvioksi 6.3*. Mikä meni vikaan ja mikä on arvioni nyt?

First encounter

Lautapeli-illassa pöytään tuotiin uusi peli. Olin mielelläni mukana pelaamassa. Tuolloin pelattavana oli hieman paremmaksi arvioitu, mutta toisaalta (ilmeisesti syystä) monimutkaisemmaksikin siteerattu Hovin juonet (Intrigue) -versio.

Pelaaminen alkoi ohjeiden selityksellä. Kaksi vuotta sitten olin harvemmin ollut kuuntelupotilaana, pelit kun olivat usein olleet omiani ja olin myös saanut vakitukseksi tehtäväkseni selittäjän roolin. Ohjeiden selitys oli hiukan sekavaa ja ohjekirjallakin taidettiin käydä tiheästi, jopa pelin aikana. Edes itse pelin omistaja ei ollut ehtinyt pelata peliä kovin kauaa ja kaikki muut kolme (?) pelaajaa olivat ensikertalaisia.

Myös peli vaikutti hieman sekavalta. Eritoten eri korttien hyödyllisyyden ja älykäs yhdisteleminen muihin kortteihin tuntui jokseenkin hankalalta. (Tämä on mielestäni isohko ongelma kaikenlaisissa keräilykorttipeleissä, joissa eri korttien tuntemus on jo puoli peliä.) Liika on kai aina liikaa. Olin muistaakseni jopa lähellä voittoa, mutta tämä ei mielestäni todista mahtavia taitojani vaan lähinnä yleistä keskinkertaisuutta. Tuskin ainakaan minä olisin silloin peliä paremmin osannut pelata.

BoardGameGeekin mukaan olen pelannut parisen vuotta sitten peliä myös toisen kerran, mutta en muista tästä mitään. Taisin vain keskittyä pelin läpi kahlaamiseen ja hengissä selviämiseen.

Retry?

Toissapäivänä Aamos käväisi mökillämme siellä ollessamme. Mukana oli Dominion, tällä kertaa alkuperäinen versio. Selitys tuntui järkeenkäyvämmältä, etenkin kun pakan läpikäymisruljanssi oli jo tuttu. Myös geneeriset taidot lautapelien ohjeiden oppimisessa ja ymmärtämisessä olivat kasvaneet, osin kantapään kautta opittuna. Kortit ja niiden toiminnot tuntuivat selkeiltä kun ne käytiin yksitellen ja rauhassa läpi. Kyselemässäkin oli vain yksi hukassa oleva sielu.

Pelin alettua ja muutaman kierroksen läpi rullattua kortit olivat entistä selkeämpiä. Ensimmäisissä peleissä ei kaikkia kortteja tullut käytettyä (vaikka se olisi ollut järkevää), mutta jo yksittäisten korttien tuntemus ja hyvä käyttö yhdistelminä tuntui tuottavan hyviä tuloksia, vaikka voittoihin en ensimmäisissä kaksinpeleissä yltänytkään. Nyt reilu kymmenen peliä pelattuani tuntuu, että kortit ovat jo tuttuja ja erilaisiin kortteihin painottuvat taktiikatkin ovat auenneet. Muutaman pelin olen jo voittanutkin.

Ymmärrän, miksi peli kiehtoo monia. Se on joka kerta erilainen (samaan tapaan kuin esimerkiksi Carcassonne), se on helpohko oppia mutta siinä on vaikea(hkoa) olla mestari (kuten monet klassiset lautapelit, esimerkiksi shakki), se ei kestä liian kauan ja se on monille sopivan kevyt – eli ei sietokyvyn ylittävä.

Dominion on hyvä peli, joka on helppo ottaa haltuun. Peli kestää opetteluvaiheen jälkeen noin puolisen tuntia rauhallisella tahdilla, eivätkä pidemmätkään, kolmen vartin sessiot tunnu liian pitkältä pelin keveyden vuoksi. Uudempi arvioni pelistä on 7.8*.

Vuorovaikutuksesta

Peruspelissä on kohtuullisen vähän vuorovaikutusta pelaajien kesken. Pelin interaktio -variantti tuo nimensä mukaisesti lisää vuorovaikutusta peliin. Käsittääkseni myös Hovin juonet -version kortit tuovat peliin enemmän vuorovaikutusta. Sekä Valtakunta että Hovin juonet ovat itsenäisesti pelattavia pakkoja, mutta voivat myös täydentää toisiaan. Muut pelin lisäosat vaativat jomman kumman näistä peleistä (toimiakseen). Jos haluat pelata sellaisia pelejä joissa pääsee toden teolla pissaamaan toisten muroihin, suosittelen jotain muuta peliä.

Vuorovaikutuksen niukkuus ei ole mielestäni varsinaisesti huono asia: vaihtelu virkistää. Peli on huomattavasti helpompi myös saada pöydälle, kun pelaajat tietävät, ettei sessiosta ole tulossa monituntista verenvuodatusta, itkua ja parkua. Vuorovaikutuksen niukkuus tekee pelistä näennäisesti entistä kevyemmän. Kieltämättä ilman yhtään hyökkäyskorttia peli on moninpelipasianssi, jossa sopiva suhde tuuria korttien nostossa sekä taitoa valita pakkaan oikeat kortit mahdollisimman tehokkaasti ratkaisee voiton. Toisaalta, Vallihaudan ollessa mukana pelissä, yhdellä tai kahdellakin hyökkäyskortillakin pelattu variantti lähinnä pakottaa pelaajat varautumaan hyökkäyksiin Vallihaudalla, joka toimii (jälleen kerran) näennäisenä hyökkäyskortit neutralisoivana ja peliä tasoittavana elementtinä. Loput, eli käytännössä suurin osa hyökkäyskorttien positiivisesta tai negatiivisesta vaikutuksesta jää tuurin varaan.

Peleihin suhtautumisesta

Vaikka pyrin aina pelaamaan uusia pelejä avoimin mielin**, on pelin ulkopuolisilla seikoilla yllättävän paljon merkitystä siihen, kuinka suhtaudun peleihin. Sääntöjen väärin ymmärtämisen lisäksi (voi Agricola!) myös heikko selitys pelin ohjeista voi pilata pelin totaalisesti.

”Pelataan vaan niin säännöt selviää” -mentaliteetti toimii joidenkin pelien kanssa, mutta mielestäni tällöinkin olisi parasta, jos yksi tai mielellään kaksikin pelaajaa tuntee pelin niin hyvin, että pystyvät selventämään kaikkia sääntöjä lukematta ohjekirjaa. En voi suositella tätä mentaliteettia kaikille peleille mistään hinnasta, sillä joitain pelejä ei vain ole mielekästä pelata ilman, että ymmärtää pelin mekaniikat ja etenkin sen, kuka pelin voittaa, vähintään auttavasti.

Jos peli kestää yli tunnin ja säännöt eivät ole hallussa, on suuren luokan katastrofi lähellä. Pahimmillaan huono kokemus lautapelistä voi tukahduttaa innostuksen lautapeleihin loppuiäksi. Pelissä mukana roikkuminen vartista toiseen ei ole kovin mielekästä, mikäli ahaa-elämys ei tapahdu aikaisessa vaiheessa. Kärsivällisyyttä ohjeiden lukemiseen ja ymmärtämiseen; vaikka kaikkea pelistä ei toki voikaan ymmärtää, on oleellista, että kaikki ymmärtävät pelistä niin paljon kuin heidän kapasiteetillaan ja pelin luonteen huomion ottaen on mahdollista.

Alaviitteet

Hyvä arvostelu sekä lisää kommentteja pelistä löytyy Lautapelioppaasta.

* BoardGameGeekin suositellussa arvosteluasteikossa 6 on ”OK peli, jossa on jotain viihdyttävää ja haastavaa ja jota arvostelija voi pelata silloin tällöin oikeassa mielentilassa ollessaan”

** Poikkeuksena ovat valitettavasti(?) fantasia- ja scifiaiheiset pelit, sekä pääasiallisesti pelit, joissa ensisijaisesti soditaan. Näitä kohtaan minulla on em. elementin laajuudesta riippuen enemmän tai vähemmän skeptinen suhtautuminen. Tämä siksi, että tiedän etten tule nauttimaan näissä peleissä itse teemasta, jolloin itse pelimekaniikkojen tulee olla ensiluokkaiset. Useimmiten näille peleille löytyy vastaavia, eri teemalla (tai teemattomia, abstrakteja) vaihtoehtoja, jotka ovat monesti (lähes) yhtä hyviä, tai parempia.