Kävimme jokunen aika sitten vaimon kanssa Leppävaaran Sellon Chico’sissa syömässä. Itse tilasin lafkan Hot & Spicy -burgerin, joka menun mukaan on K-18 ja sisältää erittäin tulista jolokiakastiketta.
Burgerissa oli kiitettävästi potkua. Hiki virtasi otsalla jonkin verran, mutta syöminen onnistui haukkomatta henkeä. Arvioisin tulisuuden aika pitkälti passeliksi laajemmalla mittakaavalla myytävälle tuotteelle.
Tälläkin tarinalla on kuitenkin huono puolensa. Vaikka annos todella onkin lähes halvin burgeri menulla, olisi annokseen voinut panostaa huimasti enemmän. Annoksen kuvauksesta tulee hieman liiankin tarkasti selville, mitä kaikkea lautaselle on kasattu:
HOT & SPICY BURGER (K-18) 10,90€
180 g hampurilaispihvi, erittäin tulista jolokiakastiketta, salaattia ja coleslaw-salaattia, jalapenoa sekä ranskalaisia perunoita.
Hampurilaisen välissä oli tosiaankin vain hampurilaispihvi, pala salaattia sekä jolokiakastike. Olisiko ollut liikaa laittaa hampurilaiseen myös jotain muuta täytettä, vaikkapa tomaattia tai kenties pala cheddaria? Annoksen lisukkeet ovat taattua Chico’s -laatua: syötäviä, mutta jättävät hieman toivomisen varaa. Ja miksiköhän sitä coleslaw-salaattia pitää olla jokaisessa annoksessa? Majoneesi, luultavasti melkeinpä mikä tahansa purkkimajoneesikin, olisi maistunut paremmin tässäkin annoksessa ja toisi varmasti ei-niin-tuliseen tottuneillekin pientä helpotusta purilaisen syönnin välissä. Olisin mielelläni maksanut näistä luettelemistani pienistä parannuksista 10% tai jopa 20% lisää annoksen nykyisestä hinnasta.
Missä on siis vika, kun tulisten annosten makuun ei viitsitä panostaa? (Chico’sin puolustukseksi ja omaksi harmiksikin täytyy todeta, että muutkaan paikan burgerit eivät ole ihan odotusten veroisia.) Tuntuu nimittäin, että sama ongelma on monessa muussakin ravintolassa. (Ei tietenkään kaikissa.)
Ehkäpä Suomessa ei vielä ole tarpeeksi eloisaa todella tulisten ruokien kulttuuria, jotta kokit ymmärtäisivät, että sen hampurilaispihvin todella maistaa sieltä kastikkeen tulisuuden alta, mikäli on tottunut edes jonkin verran syömään tulisempaa tavaraa. Parempia ja tulisempia annoksia odotellessa.
Miksi toiset asiat pysyvät suosikkeina jatkuvasti ja sananmukaisesti pysyvästi, kun toiset tarjoavat vain ohimeneviä hyviä hetkiä? Muutummeko niin paljon ihmisinä? Muokkaavatko uudet kokemukset ja löydöt meitä? Huijaammeko itse itseämme, kun valitsemme suosikkejamme? Voimmeko pitää jostain asioista vain ulkoisten, itse asioihin kuulumattomien vaikutteiden takia? Onko hyviä asioita vain niin paljon, että jotain on karsittava pois, jotta pääsemme todella nauttimaan parhaista asioista?
Kashmir
Kashmir on pitkän linjan suosikki, jonka taisin aikoinaan löytää Rocket Brothers -kappaleen kautta. Kyseinen biisi soi ja näkyi paljon MTV:llä silloin kun sitä ehkä eniten seurasin. Kappale oli jotain muusta poikkeavaa. Jotain sellaista, jota en silloin osannut tunnistaa sellaisen yhtyeen musiikiksi, joka tulisi jokseenkin määrittämään kuka minä olen, musiikillisesti ja ehkä muutenkin. Kashmir on edelleen suosikki, mutta ei läheskään yhtä suvereeni ykköspaikan haltija, eikä sitä enää lainkaan. Viiden parhaan joukossa kuitenkin. Löysin Kashmirin taas kerran uudelleen noin kymmenen minuuttia sitten. Kashmir on todellinen kestosuosikki, vaikka ei kirkkaimmassa kärjessä jaksakaan.
Sigur Rós
On hieman tuskallistakin tunnustaa, että Sigur Rós ei tarjoa enää aivan samanlaista nautintoa kuin ennen. Uutuudenviehätys on kadonnut jo kauan sitten. Jokainen uusi levy jaksaa innostaa enemmän tai vähemmän. Toivottavasti seuraava taas enemmän. Myös Sigur Rós oli jossain vaiheessa lempiyhtyeeni, eikä suotta. Kappaleiden joukosta löytyy varsinaisia helmiä. Niitä ei kuitenkaan jaksa kuunnella jatkuvasti. Yksi asia, josta edelleen pidän yhtä paljon kuin suurimman fanitukseni vuosina, on yhtyeen johdonmukainen, yksinkertainen sekä kaunis tyyli kaikessa markkinoinnissa. En kadu yhtäkään ostamaani Sigur Rós -tuotetta.
Belle & Sebastian
Belle & Sebastian on hieno orkesteri. Hienoja kappaleita, tarttuvia melodioita ja lyriikoita. Minulle ongelma yhtyeen kanssa on se, että jokaisen uuden levyn ostettuaan tiesi jo ennen levyn kuuntelua, että oli ostanut taas yhden levyn lisää samaa tavaraa. Hyvä ja tasalaatuinen tuotanto on toki hyvä, mutta mielestäni homma alkoi käydä jo hieman liian (tasa)paksuksi. Levyhyllystä poistui aikaista tuotantoa. Kaikki Dear Catastrophe Waitressista lähtien säilyi. Uusin ehkä vain siksi, että en vielä tiedä, pidänkö levystä vai pidänkö siitä paljon.
Gomez
Luulin pitkään pitäväni Gomezista ihan tosi paljon. Sain alunperin vinkin muistaakseni Otolta, ja siihen aikaan bändi iskikin aika lailla. Taisin ostaa ensimmäisen Gomezin levyni Liquid Skin lontoolaiselta käytettyjen levyjen torilta. Jonkin aikaa sitten päätin tehdä suursiivouksen levyhyllylleni. Suurin yksittäinen osa, josta luovuin, oli Gomezin tuotanto. Hyllyssä oli kaikki studioalbumit, pari kokoelmaa ja yksi EP. Jopa kännykkäni soittoääni oli Gomezia, tosin lähinnä sen seikan takia, että kappale How We Operate sopi hyvin soittoääneksi sen rakenteen takia. Nykyään kokoelmaan kuuluu yksi Gomezin sinkku We Haven’t Turned Around, sekä pari digitaalista kappaletta ostettuna. Nämä tyydyttävät Gomez-tarpeeni. Ikävä ei tule, nyt kun hyvästit on jätetty. Tunne on helpottava.