Pasi Lallinaho

Vuoden 2012 parhaat levyt

On taas aika listailla vuoden (parhaita) levyjä. Vuodelta 2012 hyllyssä on yhteensä 16 levyä, jokseenkin vilkkaampaa siis kuin viime vuonna. Parhaat levyt ovat:

  1. Mono: For My Parents
  2. Muse: The 2nd Law
  3. Iiro Rantala: My History of Jazz
  4. Keane: Strangeland
  5. Jukka Perko: Avara

Musiikkityylit ovat aika vaihtelevia, koska nykyään kaipaan ehkä yhä enemmän erilaisiin tilanteisiin sopivaa musiikkia kuin yhtä laatua, jota pitäisi tuupata joka väliin. Vaihtelevuudesta huolimatta tai sen takia ei yksikään levy erotu joukosta erityisen selvästi vaan kaikki ovat aika lailla tasaväkisiä.

Monon uusin jatkaa samaa linjaa edellisen kanssa mutta paremmin, Muse onnistuu jälleen kehittämään tyyliään eteenpäin, Keane palaa enemmän takaisin juurilleen, Iiro ja Perko takuuvarmaa tavaraa. Näitä kaikkia lisää, kiitos.

Viiden parhaan ulkopuoleltakin löytyy hyviä levyjä, kuten vielä lämpeämistä odottava RinneRadion Starrk, Sigur Rósin uusi Valtari, Athleten konserttitaltiointi Live at Union Chapel (joka lienee yksi parhaimmista livelevyistä ikinä) ja gospel-musiikin puolelta Jaakko Löytyn ja Mika Nuorvan uusi yhteislevy Halleluja!, jolla on muutamia erinomaisia ralleja. Käytännössä nämäkin voisivat olla viiden parhaan listalla riippuen päivästä.

Kaikenkaikkiaan vuoden tarjontaan ei mahdu juurikaan pettymyksiä; enintään muutama levy, jotka lunastivat vain odotuksensa.

Re: Tulinen on liian usein laimeaa

Toinen päivitys suurinpiirtein vuosi sitten kirjoitettuun artikkeliin. Toivottavasti tämä blogi ei mene aivan täysin itseni  ja omien artikkeleitteni kommentoimiseen.

Artikkelissa Tulinen on liian usein laimeaa harmittelin sitä, että Chicosin Hot & Spicy -burger ei oikein ollut tarpeeksi tulinen. Toisin kävi tänä vuonna otetussa uusintamatsissa.

Nyt sitä saa – tulista siis. Ravintola oli eri ja menukin kuulemma muuttunut (lähde: Murat) ja hampurilaisessa todellakin oli tulista jolokiakastiketta, jota riitti liiaksikin. Lähes koko purilainen tuli syötyä, mutta kastiketta kauhaisin ruokalusikallisen sivuun. Purilaisen mausta en osaa kamalasti sanoa. Osin siksi, että visiitistä on jonkin verran aikaa, mutta osin myös siksi, että purilainen oli tosiaan liian tulinen.

Seuraava aste lienee tehdä purilaisesta hieman vähemmän tulinen, niin että syömisestä voi nauttia, vaikka ei tahtoisikaan vain satuttaa itseään. Samalla voisi tarkistaa olisiko purilaisen maussa parannettavaa, kun siitä jotain kykenee taasen maistamaan.